Skip to content

Miksi kirjoitan, miksi häpeän

Posted in Ajankohtaista, and Hyväksi kirjoittajaksi

Jo monta vuotta ennen kuin opin kirjoittamaan, halusin kirjoittaa runoja.

Olin saanut lahjaksi pienen muistivihon, jossa oli kovien kansien päällä sininen pehmuste. Kuvana oli muistaakseni sellainen 80-luvun tyyliin piirretty vauvan tai taaperonhahmo. Koetin kynällä kirjoittaa vihkoon ajatuksia päästäni, mutta tulokseksi tuli pelkkiä huojuvia viivoja.

En osaa kirjoittaa, sanoin äidilleni.

Olin neljävuotias. Vein kynän ja vihkon hyllyyn. Aloin tehdä muuta.

Edith hyvin pienenä.
Kirjoittaja hyvin pienenä tutustumassa kirjoituskoneeseen.

***

Sen jälkeen olen oppinut kirjoittamaan, halunnut kirjoittaa ja kirjoittanut. Ensimmäisinä kouluvuosina piirsin seikkailuihin kuvatkin. Runoja aloin kirjoittaa luettuani Uuden kuun Emilian, pienen runotytön tarinat moneen kertaan kymmenenvuotiaana.

Olen aina pitänyt ihan itsestäänselvänä, että jonain päivänä kirjoitan kirjan: runoja tai fiktiota.

Hakeuduin media-alalle kai pääasiassa rakkaudesta sanoihin ja kirjoittamiseen. Sittemmin nousi myös kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin ja siihen, että sanojen avulla ja niitä järjestämällä voi muuttaa maailmaa ja koskettaa ihmisten sydämiä kaikkialla, missä joku tekstit lukee.

Olen kirjoittanut työkseni kaksikymmentä vuotta. Samaan aikaan varastot toisaalla ovat kasvaneet koko ajan.

Eri tietokoneiden syövereistä, puhelinten muistioista löytyy satoja hahmotelmia: on novelleja, romaanin alkuja, synopsiksia. Hyviä ajatuksia käytettäväksi johonkin, joskus. Runoja on kaikkialla. sanapareja, kielikuvia, näkemiäni erikoisia asioita tai kummallisia mielleyhtymiä. Muistivihkoja. On valokuvia, jotta muistaisin.

Talteenotettuja lehtiartikkeleita, jotka voisivat liittyä kehittelemääni murhamysteeriin. Kummalliset paperikasat pöytälaatikoissa on tarkoitettu minulle, jotta en unohtaisi. Nimiä henkilöille. No, tiedätte kyllä.

Olen kerännyt materiaalia jotakin varten, mutta sitä jotain ei välttämättä koskaan tule.

Kirjoittaja haaveilee.

***

Joskus luen kirjoja ja mietin, olisinko osannut kirjoittaa tällaisen kirjan. Olisinko käyttänyt tällaista kielikuvaa tai olisinko jaksanut istua arkistossa tätä varten. Olisinko kirjoittanut näin stereotyyppisesti. Olisinko jaksanut työpäivän jälkeen istua työhuoneen nurkassa ja etsiä inspiraatiota pimenevästä kaupungista?

Tai jos lähettäisin vihdoin runojani johonkin kilpailuun, ymmärtäisikö joku niitä? Jos saisin jonkin huomionosoituksen, mitä se tarkoittaisi? Ei ehkä mitään.
Luen muiden kirjoittamia runoja joko ihaillen tai oudoksuen, usein sekä että: millainen mieli tuottaa tällaista?

Entä jos joku ajattelisi: tämä ei ole aikani arvoista, tämä on maailmassa jo sanottu ja paremmin.
Tämän ajattelu aiheuttaa hyvin epämukavan tunteen. Polttelee.

Kerran lähetin runojani arvostelupalveluun. Sen jälkeen olin aivan lukossa, enkä pystynyt kirjoittamaan mitään järjellistä kolmeen vuoteen.

En saanut murskapalautetta, tunsin vaan kokonaisvaltaista syvää häpeää siitä että kirjoitin yhtään mistään, kirjoitin pääskysistä ja repeävistä railoista. Miten laimeaa. Miten… turhaa.

***

Tuntui myös siltä, että en kirjoita sitä varten, että joku sanoisi minulle, että olen oikeilla jäljillä ja kehityskelpoinen. Mitä sitten? Kirjoittamisessa on kyse vastenmielisestä pakosta, joka täytyy purkaa ulos. Se ei ole arvostelun arvoista. Arvostelu on tarkoitettu jotain muuta varten enkä minä osaa osoittaa, mitä.

Ajattelen: käyn lenkillä, enkä tarvi ketään sanomaan, juoksenko polvet koukussa vai vatsa löysänä. Käyn salilla, enkä toivo mitalia. Leivon lapsen kanssa pullaa eikä kukaan ikinä saa tietää, miten tärkeitä ne hetket ovat. Ne ovat minun. Kun kirjoitan kotona, tämän punaruskean kirjoituspöydän ääressä, jonne hädin tuskin mahtuu läppäri kaikkien lelujen ja papereiden, kirjojen ja korujen joukkoon, kirjoitan itselleni, itsestäni ja kirjoitan itseäni olevaksi.

Mitä väliä on millään muulla?

Viime vuoden aikana olen aktiivisesti tehnyt töitä sen eteen, että pääsen eroon kirjoittamiseen liittyvästä häpeästä. Kerron siitä seuraavalla kerralla!

Tietoa nostokuvasta: ensimmäinen kuva on 1970-luvun lopusta, tutustun omin sormin kirjoituskoneeseen. Keskimmäinen kuva on kuvattu työpaikallani n viisi, max kuusi vuotta sitten. Kolmannessa kuvassa haaveilen.





Seuraa, tykkää ja jaa Sivusuhteita!
error

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sivusuhteita Instagramissa
Seuraa minua
Jaa Facebookissa