Skip to content

Epäonnistuneet treffit, yliannostus ja sormi emättimessä – miksi kaikki kirjoittavat itsestään

Posted in Ajankohtaista, and Parhaat kirjat

Edith lukee kirjoja.
Luen tässä mökillä kännykästä kirjaa.

Näitä asioita ei voi ottaa esiin keskustelunavauksena treffeillä:

  1. Ootko sä koskaan hakenut toimeentulotukea?
  2. Onko susta koskaan tuntunut että et pääse yli menneestä?
  3. Tuntuuko susta koskaan, ettet kestäisi olla oma itsesi?
  4. Mulla on enemmän haaveita, joista olen ymmärtänyt luopuakuin haaveita, joita yhä tavoittelisin, mites sulla?
  5. Psykiatri sanoi mun olevan lääkityksellä, joka ainakin teoriassa saattaa aiheuttaa ns superorgasmeja. Siis mulle, ei sulle. Ootko sä itse jollain lääkityksellä?

Näin kirjoittaa Tuomas Kokko autofiktiossaan Tosi kivat juhlat (Kosmos, 2019).
Kirjassa käydään läpi Kokon kirjoittajaminän elämää: pätkätöitä, toimeentulotuen hakemista, useita epäonnistuneita treffejä ja ilmeisiä erektio-ongelmia.

Yksillä treffeillä Kokon minä ei saa erektiota ollenkaan, vaan hän kertoo yrittäneensä laittaa sormen treffikumppaninsa sisään. Yritys loppuu lyhyeen, kun Kokko ei oikein tiedä, mitä tehdä, ja nainenkin huomaa käsiensä puutuvan.

Hän etsii vältellen rinnalleen ihmistä, jonka kanssa voisi yhdessä päättää, että ei haluta lapsia.

Edith miettii, mitä autofiktio on. Ja kuopsuttaa pihaa.
Jos kirjoittaisin autofiktiota, siinä nypittäisiin todella paljon rikkaruohoja ja mietittäisiin, miten eri rikkaruohojen nimet sopivat täydellisesti runokokoelmien nimiksi.

Mitä autofiktio on?

Autofiktio tarkoittaa sananmukaisesti sitä, että kirjoittaja kirjoittaa itsestään, mutta ei elämäkertaa vaan fiktiota. Mikä osuus stoorissa on totta ja mikä mielikuvittelua, se on tapauskohtaista ja vain kirjoittaja itse tietää.
Itse luen autofiktioita “puolitotena”, fiiliksellä että se olisi voinut tapahtua näin.

Autofiktio tuntuu yleistyneen viime vuosina. “Kaikki” lukivat viime vuonna ilmestyneen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -kirjan (Gummerus, 2018). Se teki kuuluisaksi Helsingin Kalliossa asuvan Sisko Savonlahden, joka on toimittaja, pätkätyöläinen ja kolumnisti.

Sisko Savonlahden minä-kertoja ramppasi kirjassa treffeillä, söi sipsejä ja kävi uudestaan ja uudestaan työhaastatteluissa. Kirjassa ei erityisesti tapahtunut yhtään mitään, ja siinä sen viehätys kai olikin: Se oli juonellinen montasataa sivua pitkä blogikirjoitus, omakohtainen essee ja kasvukertomus, jossa oikeastaan ei kasveta mihinkään.

Ihan viimeinen luku tarjosi minulle avaimen koko kirjan tulkintaan: siinä kirjan minä huomaa, että hänellä on ihan hyvä siinä missä hän juuri nyt on.

Ihmisiä pyöräilee ja kävelee vastaani. Juuri nyt tunnen olevani hyvässä paikassa. En parvekkeellani, vaikka sekin on hyvä paikka, vaan jossain missä on elämää. Pitkästä aikaa en vihaa sitä tunnetta.

Myös ystäväni kirjoittaa autofiktiota

Kävin ystäväni kanssa keväällä lounaalla (hän maksoi) ja totesin, että eräs toinen ystäväni on saanut kustannussopimuksen autofiktioon.
– Miksi kaikki oikein kirjoittavat itsestään, kysyin häneltä.

Epäilin, että kyseessä on jokin käännekohta kirjallisuudessa: Bloggaajaikäpolvet alkavat vakavoitua ja kukaan ei uskalla mielikuvitella mitään, ettei tulisi vaikutelmaa, että on omittu toisten kulttuuria tai väärinymmärretty avainkohtia “muiden” tarinasta.
– Sinuhe egyptiläinen ei ollut autofiktiota, ulisin.

Ystäväni oli erikoisen vähäsanainen, vaikka koetin hauskuuttaa häntä kaikenlaisilla kirjallisilla anekdooteilla.

Parin viikon päästä hänkin kertoi Facebookissa saaneensa kustannussopimuksen kirjaan, jonka päähenkilöllä oli ilmeisiä yhtymäkohtia ystäväni omaan elämään. Niin kuin ihan kaikki, mielestäni.

Ei mitään hauskaa

Tuomas Kokon ja Sisko Savonlahden autofiktiossa on näennäisen kepeä fiilis pintapuolisesti, mutta etenkin Kokon teosta lukiessa ahdistaa. Hän kuvaa niin tarkasti ja hallitusti maailmaa, joka on pettymyksineen tuttu myös muillekin kuin Kallion vanhimmassa kuppilassa olutta imeville.

Ihan hiljattain luin myös Antti Röngän esikoisteoksen Jalat ilmassa (Gummerus, 2019). Se kertoo kirjailijaminän kokemasta rankasta koulukiusaamisesta.

Minä tullaan hakemaan kotoa hakattavaksi. Koulussa piinataan, syrjitään ja itsetunto muserretaan. Kun minä pääsee opiskelemaan Jyväskylään, hän ihmettelee, miksi muut suhtautuvat häneen kuin kehen tahansa. Baareissa istuminen, alkoholin juominen ja tyttöihin tutustuminen ja kaikkea varjostava ulkopuolisuuden tunne välittyy kirkkaasti.

Toisin kuin Kokon ja Savonlahden teoksissa, Röngän kirjassa ei ole mitään hauskaa. Sivu sivulta odottaa vain, mitä ikävää tapahtuu pian. Lukija tuntee, miten kovasti minä haluaisi kiinnittyä kaveriporukoihin tai tyttöystävään, mutta kun mikään ei ota oikein onnistuakseen. On vain taskussa napsuvat lääkkeet ja selittämättömän paha olla.

Luuletko sä että mä olisin peuranakin yksinäinen, kysyn.
– Siis musta tuntuu että olen lajitransu. Mä olen syntynyt väärään lajiin.
Iisa ei naura, joten jatkan:
– Mä olisin mieluiten peura. Tai delfiini tai koala. Mutta isä sanoi, että mä olisin peuranakin yksinäinen.

Autofiktiolla on varmasti monenlaisia tehtäviä ja tarpeita niin kirjoittajien kuin lukijoidenkin elämässä. Tuntuu tärkeältä, että se tekee näkyväksi ilmiöitä, jotka ovat liian suuria yhteen lehtijuttuun tai kolumneihin tai jopa aihepiiriä käsitteleviin blogeihin. Autofiktiot tarjoavat samaistumispintaa ja välittävät aidonoloisia kokemuksia.

Tulee hetkellisesti fiilis: Tältä tuntuu olla kolmekymppinen mies Kalliossa. Tältä tuntuu olla syrjitty nuori opiskelija, joka ei uskalla kuulua joukkoon, vaikka haluaisi. Tältä tuntuu olla kolmekymppinen nainen, joka odotaa elämänsä muuttuvan, vaikka lopulta kaikki on melkein ok.

Mutta onko autofiktioissa suurta tarinaa? Keskiluokkaisten ihmisten keskiluokkaiset ongelmat eivät yksinään ole kuin yksi viihdyttävä, koskettava kertomus, ja siinä siis ei ole mitään vikaa. Minulle autofiktioiden arvo tulee siitä, kun niitä lukee useamman ja yhdistää niitä mielessään. Silloin ihan tavallisen sukupolven irrallisista äänistä tulee suurella äänellä pauhaava kuoro, jonka ääntä ei voi olla kuulematta.

Kenelle suosittelen: Rönkää – Hänelle joka on joskus ollut nuori ja seisonut kiusaajaringin keskellä ja miettinyt, että elämä ei voi muuttua enää paremmaksi.

Savonlahtea ja Kokkoa – Hänelle, joka on istunut yksin sohvalla ja kaivannut elämäänsä jotakuta, joka jättäisi myöhemmin tylysti tekstiviestillä. Hänelle, jota eletty elämä surettaa. Hänelle, joka ei vielä ole nuori aikuinen Kalliossa mutta kohta on. Hänelle, joka haluaa tietää, miltä Fear of Missing out tarkoittaa.

Luettu: Sisko Savonlahti: Tänä kesänä kaikki muuttuu. Gummerus 2018.

Luettu: Antti Rönkä: Jalat ilmassa. Gummerus, 2019.

Luettu: Tuomas Kokko: Tosi kivat juhlat. Kosmos, 2019.


Lue myös: Esikoiskirjailija Sisko Savonlahti on menestynyt luuseri, joka antaa äänen ulkopuolisille
Lue myös: Tuomas Kokon terapeuttisessa esikoisromaanissa ”tsempukka” ei tuo työtä eikä rakkautta
Lue myös: Antti Rönkä ei enää vaikene koulukiusaamiskokemuksistaan – Ikävistä muistoista syntyi kirja


Seuraa, tykkää ja jaa Sivusuhteita!
error

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sivusuhteita Instagramissa
Seuraa minua
Jaa Facebookissa